Linnavuori innoitti minua tutkimaan vanhoja kansanuskomuksia ja satuja alueen lasten iloksi.

SATU LINNAVUOREN JA METSÄNPEIKOISTA!

LINNAVUORENPEIKOT

Linnavuorenpeikot ovat isoja, jykeviä, hirvittäviä, melko erikoisen näköisiä ja aika pelottavia. Niissä on myös pientä väkeä, metrinmittaista. Ne ovat karvaisia, vihertäviä, suomujen peittämiä ja niillä on isot päät, suuret nenät ja pitkät keltaiset hampaat. Osalla on vain yksi silmä otsassa, toisilla silmät ovat suuret kuin soppakulhot ja niillä on pitkät sormet. Niiden sylilapsetkin ovat aikuisen miehen kokoisia. Vuorenpeikot voivat ottaa muun hahmon, kuten rupisammakon, linnun, kummituksen, karhun, käärmeen tai muuttua näkymättömiksi ja muuttaa kokoaankin.
Vuorenpeikkoja ei saa sanoa rumiksi, sillä siitä ne suuttuvat ja saavat pahan raivokohtauksen.
Peikkoneidot sen sijaan saattavat olla erityisen kauniita, vaaleita ja vereviä ja ne ovat hyvin ihastuneita pieniin lapsiin. Ne houkuttelevat lapsia mukaansa lupaamalla kaikenlaisia herkkuja. Mikäli lapsella on vaatteet nurinpäin marjaan lähtiessä, peikkojen taiat eivät tepsi. Peikkoneidot eivät kuitenkaan tee pahaa lapsille, ottavat vain luokseen joiksikin päiviksi, ruokkivat ja katselevat. Ne ovat hyvin ihastuneita myös nuoriin miehiin ja yrittävät lumota näitä sulhasikseen.
Linnavuorenpeikoilla on oma kielensä, se on sama kuin metsänpeikoillakin.
Vuorenpeikot asuvat luolissa ja onkaloissa, joissa on pimeää ja joista lähtee käytäviä eri suuntiin. Vuorenpeikot ovat häikäilemättömiä, rohkeita, rosvoja ja ryöväreitä. Ne ryöstävät itselleen monenlaista saalista ja syötävää. Ne varastavat jopa kirkoista tavaroita. Ne ovat erittäin nopeita, kuin pyörremyrskyt ja saavat kiinni jopa hevosen. Ne pystyvät puhaltamaan niin kovaa, että talosta voivat ikkunat ja ovet lentää taivaan tuuliin. Osa niistä on soittotaitoista väkeä ja juhannustansseissaan ne soittavat viulua, erityisesti ne rakastavat sottiisia ja niillä on omia peikkotanssejaankin.
Ristiin kynnetylle pellolle ne eivät voi tulla, joten siellä ihminen on niiltä turvassa.
Vuorenpeikot liikkuvat eniten yöaikaan, jolloin niiden valta on suurimmillaan ja joskus harvoin päivällä. Auringonvalossa ne eivät voi liikkua lainkaan, tai muuttuvat kiviksi.

Linnavuorenpeikon vaihdokas
Vuorenpeikot vaihtavat joskus lapsensa ihmisen lapseen, jos lapsi on jätetty yksin kastamattomana. Lapsi havaitaan peikon lapseksi siitä, että se jää pienikasvuiseksi ja rammaksi tai vähä-älyiseksi. Kastettuun lapseen peikon valta ei ylety. Jos ihminen hakee niiltä laskiaisyönä, jolloin pelastaminen on mahdollista, oman lapsensa takaisin, pitää lapsi siunata, jotta se muuttuu taas ihmisen kaltaiseksi ja silloin lapsi muistaa jälleen oman kotinsa.

Ihminen Linnavuorenpeikon orjana
Peikot voivat ryöstää ihmisen ja ottaa tämän orjakseen. Ne voivat lumota ihmisen ja uuvuttaa tämän jopa sillä tavoin, että kaikki isot kivet ja kannotkin muuttuvat ihmisen silmissä kulta-aarteiksi, joita tämä kantaa mukanaan loputtomasti. Ainoa millä ihminen voi niihin vaikuttaa on kristinuskon voima, varsinkin pappia ne pelkäävät. Lausutulla Isä meidän rukouksella ne päästävät heti ihmisen vapaaksi ja lumous haihtuu.

Kirkonkellojen voima
Jos Linnavuorenpeikon vihkii kirkossa, unohtaa se olevansa peikko ja luulee olevansa ihminen, eikä muista aiempaa elämäänsä vuoressa lainkaan. Tiedetään sellainenkin tapaus, että kirkonkellojen äänestä eräs Linnavuorenpeikko on menettänyt voimansa ja kaatunut kuolleena maahan. Kirkonkelloja ne eivät kestä ollenkaan, vaan ääni jyskyttää moukarin tavoin niiden päässä.

Linnavuorenpeikkojen antamat palkkiot
Vuorenpeikkojen ihmiselle avusta palkkioksi antamat höylänlastut muuttuvat kultarahoiksi. Ne voivat antaa myös valkoisen paidan, joka ei kulu, eikä likaannu, mutta jos sen alkuperän kertoo, haihtuu se savuna ilmaan.
Vuorenpeikoilta voi saada palkkioksi avusta hyvät pieksutkin, mutta kirkkoon ne jalassa ei voi mennä, tai käy kalpaten.

Kummitusten häätäminen
Ihminenkin voi pyytää apua vuorenpeikolta ja joskus ne suostuvat sitä antamaankin. Varsinkin kummituksia ne osaavat häätää ihmisasumuksista.

Vuorenpeikkojen elämää
Vuorenpeikot omistavat punaisia taikalehmiä, jotka lypsävät aina vain astian verran ja peikkojen suurinta herkkua on lehmänlanta.
Ne kasvattavat lehmiä, hevosia, lampaita ja viljelevät peltojaan. Niiden tiedetään jopa leipovan leipää ja kutovan kankaita. Niillä on kivisiä pöytiä ja tuoleja, muutenkin hienoja huonekaluja ja kaikenlaista loistoa. Ison yhteisen kivisen pöydän ympärille ne kokoontuvat toisinaan läiskimään korttia, varsinkin juhlissaan.

Voiko ihminen valehdella vuorenpeikoille?
Peikoille ei voi valehdella ja niiden asumusten lähelle ei kannata lupaa kysymättä rakentaa rakennuksiaan, sillä kuten maahisetkin, ne suuttuvat ja vaativat tarvittaessa siirtämään rakennusta. Jos niin ei tee, polttaa peikko rakennuksen poroksi.

Mitä vuorenpeikot eivät kestä?
Vuorenpeikot eivät kestä auringonvalon katsomista, jos ne vilkaisevatkin siihen, niin ne halkeavat heti kahdeksi kappaleeksi.

Vuorenpeikkojen särkyneet sydämet
Vuorenpeikot ryöstävät prinsessoja ja kauniita tyttöjä. Ne haluavat itselleen kauniin morsiamen. Moni tyttö on särkenyt vuorenpeikon sydämen menemällä äkkiä naimisiin naapurikylän nuorten miesten kanssa, kun peikot ovat uhanneet tulla hakemaan heidät morsiamikseen. Silloin vuorilta on kuulunut sydäntä särkevää valitusta ja laulua.

Vuorenpeikkojen omaisuus
Vuorenpeikot ovat suunnattoman rikkaita, niiden kaikki nurkat ovat täynnä aarrearkkuja ja rahakirstuja. Peikkojen salaisuus on se, että ne saavat lopulta kaiken sen rahan, mikä maailmassa vääryydellä hankitaan, samoin käy pellavien ja leipäviljan. Varsinkin kiroilijoiden tavarat ne ottavat itselleen, heti lähtee puolet. Ne rakastavat kultaa ja hopeaa, joiden kimallusta ne kovasti ihailevat pimeissä luolissaan, jopa niiden lapsilla voi olla kultaiset kehdot.

Vuorenpeikkojen kiusanteot
Vuorenpeikot tekevät monenlaista kiusaa ihmiselle, voivat ottaa asumuksekseen uunin taustan ja heitellä sieltä ulosteitaan, tiilenpaloja, savea ja mitä milloinkin ihmisten päälle, voivat kerätä ihmisten kengät pataan kiehumaan ja paiskata vaikka viilikiululla päähän. Ne voivat myös puristella ihmisen mustelmille.
Ihminen kuitenkin pystyy ajamaan vuorenpeikon tiehensä pitämällä kovaa meteliä ja heiluttamalla ruoskaa ilmassa.  Myös ihmisten tiedetään tehneen niille monenlaista kiusaa.
Vuorenpeikot tanssivat ja pitävät kuutamoöinä juhlia, pitävät kovaa meteliä, hoilaavat ja riehuvat ja polttavat nuotioita paistaen niissä riistaa. Ne eivät siedä rauhanhäiritsijöitä, vaan joutuvat vihanvimmoihin ja alkavat jopa vierittää isoja kivenmurikoita alas vuoreltaan ja ryhtyvät kahakoimaan häiriköiden kanssa ajaen nämä matkoihinsa. Tiedetään joidenkin vuorenpeikkojen suuttuneen isovihan aikana niin Suomeen hyökänneisiin venäläisiin, että ajettuaan nämä pois, muuttivat ne ikiajoiksi Lappiin.

Apu ihmisiltä
Vuorenpeikot pyytävät ihmisiltä toisinaan apua, synnytyksiin, taloustöihin, lainaavat taloustavaroita, tai pyytävät lainamaan suuria juhlatiloja häihinsä.

Ovatko vuorenpeikot vaarallisia?
Suomalaiset peikot ovat muiden maihin peikkoihin verrattuna hyvin vaarattomia. Vaikka ne ovat vieneet ihmisiä luoliinsa, on heitä kohdeltu kuitenkin hyvin. Suomalaiset ovat olleet hyviä peikkojen kesyttämisessä.

METSÄNPEIKOT

Salaperäisiä olentoja

• Ulkonäkö: keskimäärin ihmisen kokoisia, niitä on ihmistä isompia ja ihmistä pienempiä, rumia, hyvin karvaisia, peikkolapset suuria, vahvoja ja terävähampaisia. Ihmismäiset kasvot, joita halkoo suuri perunamainen nenä. Takkuinen, tummanruskea- tai vihreä hiuskasvusto. Karkeat kangasvaatteet, nahka- ja turkisasusteita.
• Tehtävä: käsityöläisiä, valmistavat kauniita käyttöesineitä nahasta, puusta ja luusta.
• Luonne: villejä, yrmeitä ja kiivaita. Peikkoja on hyviä sekä pahoja.
• Liittolaiset ja viholliset: tulevat toimeen ihmisten kanssa, ovat lähellä maahisia, ryöstävät prinsessoja.
• Levinneisyys: ikivanhat aarniometsät, korpien kansaa.
• Erikoista: peikoilla on oma kieli. Peikot rakastavat kimaltavia esineitä ja kalliokodeissaan niillä on runsaasti aarteita.

Metsänpeikot ovat pieniä, eivätkä kovin pelottavia. Ne ovat aika yrmeitä ja liikkuvat kivikoissa. Ne olivat yhden tarinan mukaan ennen jättiläisiä, mutta kun maapallolle tuli aikoinaan vedenpaisumus, menivät jättiläiset korkealle vuorelle rankkasateita turvaan ja kun ne päivien päästä tulivat ulos sieltä, olivat ne muuttuneet peikoiksi. Metsänpeikot asuvat kallioiden lähistöllä tai jopa niiden sisällä. Lainailevat ihmisiltä entisajan tarvekaluja.
Ne voivat johdattaa metsässä kulkijaa harhaan koiran tai linnunmuotoisena mutta ne voivat myös varoittaa ihmisiä.
Ne asuvat havu- ja lehtipuista muodostuvista aarniometsissä, elävät pienissä kiertelevissä joukoissa, keräilevät ja metsästävät elantonsa ja osaavat valmistaa kauniita käsitöitä. Metsänpeikot lähtevät toisinaan asutummille maille kauppaamaan käsitöitään, juuristosta tehtyjä maustehyllyköitä, pahkatöitä, varpuvispilöitä, kuksia ja muita ja niillä saattaa olla oma metsänpeikkoklaanikin. Metsänpeikot ovat sivistymättömiä ja barbaarimaisia mutta niillä on paljon viisauttakin monissa asioissa. Ne tuntevat erittäin hyvin metsän kasvit ja tietämys eläimistäkin on erinomainen verrattuna haltijoihin, ihmisiin ja kääpiöihin. Matkaavat ja asuvat asumattomilla mailla erityisen taidokkaasti. Kiivaista luonteistaan huolimatta eivät mielellään sodi mutta kostavat aina kokemansa vahingonteon tai loukkauksen.
Metsänpeikot viettävät perhe-elämää, tekevät talous-, ja käsitöitä, hoitavat karjaa ja niillä on omat perhejuhlansa.
Valmistavat toisinaan ruokansa Tapionpöytien päällä. Keräävät pöydälle aineksensa ja keittävät sen sitten omatekemässään kattilassa kuusenoksanuotiolla.
Metsänpeikot eivät siedä kirkonkellojen ääntä ja ovat muuttaneet niistä hyvin kauaksi.

Vihreä peikonkulta
Vihreä peikonkulta hohtaa toisinaan pimeässä metsässä kivien ja kantojen alla. Oikeasti se on mesisientä tai aarnisammalta, joista mesisieni on heikosti itsevalaiseva, aarnisammal taas heijastaa heikkoa valoa pimeässä. Jos kuljet yöllä metsässä, voit merkitä peikonkullalla reittisi, niin osaat sen avulla takaisin pimeässä.

METSÄMIES PERTTU JA PRINSESSA (Kansansatu, Hans Arnoldin valikoimista)

Olipa kerran torpanpoika, jonka nimi oli Perttu. Pienestä pitäen hän oli aina halunnut samoilla metsissä, ja heti kun jaksoi kantaa pyssyä olallaan, hän oppi myös sitä käyttämään.

Eräänä päivänä metsällä ollessaan hän näki pienen lapsen, joka istui korkealla kallionkielekkeellä ja koetti kaikin voimin puolustautua suuren kotkan hyökkäyksiä vastaan. Perttu ampui ja osui kotkaan. Kun hän sitten meni katsomaan lasta, hän huomasi, että kalliolla istuikin pieni peikonpoika. Peikko
näytti kuitenkin niin ystävälliseltä ja kiitolliselta, ettei Perttu ollenkaan katunut tekoaan. Ja kun peikonpoika pyysi Perttua mukaansa, hän ei epäröinyt vaan lähti. Peikkovanhemmat olivat myös kiitollisia kuultuaan, minkä palveluksen Perttu oli tehnyt, niinpä hän saisi palkinnoksi valita kolme esinettä.

Peikoilla oli paljon kulta- ja hopeaesineitä, eikä ollut helppoa tietää, mitä ottaisi. Peikonpoika silloin kuiskaamaan, että hänen piti valita pieni harmaa aasi, vihellyspilli ja vanha pyssy. Perttu tuumi, että peikonpoika varmaan tarkoitti hänen parastaan, ja teki niin kuin oli neuvottu. Kun peikonpoika sitten vielä kehotti pyrkimään kuninkaan palvelukseen, tämä kun tarvitsi taitavaa ampujaa, Perttu noudatti sitäkin neuvoa. Ja niin sai Perttu paikan kuninkaanlinnan metsästäjänä.

Pian hän saavutti myös kuninkaan suosion, sillä hänenveroistaan ampujaa ei kuninkaalla ollut kuuna päivänä ollut palveluksessaan. Heti kun Perttu puhalsi pilliinsä, juoksi metsästä juuri sellaista riistaa kuin hän halusi. Mutta se, jolla on aina onni myötä, saa helposti kadehtijoita, ja niin kävi myös Pertulle. Toiset metsästäjät, joilla oli huonompi onni, katsoivat karsain silmin, miten kuningas osoitti Pertulle suosiotaan, ja eräänä päivänä he menivät kuninkaan luo ja
sanoivat:

- Tämä Perttu on vaarallinen noita ja hänen on kuoltava.

Perttu ei nimittäin koskaan ollut pitänyt muilta salassa sitä. miten oli saanut merkillisen pillinsä ja hyvän pyssynsä. Mutta ellei kuningas halunnut surmauttaa Perttua heti paikalla, oli kyllä toinenkin tapa, he sanoivat. Pertun pitäisi yrittää vapauttaa kuninkaan ainoa tytär, joka oli jo kauan ollut
vankina maailman hirveimmän velhon luona. Siihen ei kukaan vielä ollut pystynyt, niin että se oli melkein sama kuin kuolemantuomio.

Kuningas ei toki halunnut pitää palvelijanaan noitaa, ja niinpä hän kutsui Pertun luokseen ja sanoi, että tämä saisi valita, kuolisiko vai yrittäisikö vapauttaa prinsessan. Perttu tuumi tuumimistaan ja päätti sitten vapauttaa prinsessan.

- Jos ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan, hän ajatteli, ja kyllä hätä keinot keksii.

Niinpä hän otti pillinsä ja pyssynsä ja oli valmis matkaan, mutta hän ei tiennyt ollenkaan, minne päin oli lähdettävä.

- Olisipa nyt se pieni peikonpoika täällä, hän tuumi.

Silloin hän muisti vihellyspillinsä ja puhalsi siihen. Peikonpoikaa ei ilmestynyt, mutta sen sijaan pieni aasi tuli juosten hänen luokseen. Niin kauan kun onni oli ollut myötäinen, se oli seisonut kuninkaan tallissa, mutta nyt sitä tarvittiin.

- Sinä unohdit ottaa minut mukaasi, se sanoi. – Jos nyt käyt selkääni, minä kyllä autan sinua pelastamaan prinsessan. Mutta lupaa, että noudatat aina minun neuvoani, et pelkää etkä käänny takaisin. Muuten sekä sinä että minä olemme hukassa ja prinsessa myös.

Sen Perttu lupasi. Hän tottelisi, ei pelkäisi koskaan eikä koskaan kääntyisi takaisin. Sitten hän nousi aasin selkään ja aasi lähti ravaamaan. Heillä oli pitkä matka edessään. Pian he tulivat seudulle, joita Perttu ei tuntenut lainkaan, mutta aasi vain ravasi eteenpäin ja tuntui tietävän tien. Lopulta he tulivat velhon linnan luo. Perttu nousi aasin selästä ja koputti porttiin. Se avautui. Oviaukossa seisoi olento, joka oli niin kammottavan näköinen, ettei Perttu ollut ikinä uskonut sellaisia olevan olemassakaan. Sillä oli pitkät jalat kuin strutsilla, ruumis joka muistutti sammakkoa, kaula kuin hanhella ja pää kuin kotkalla. Se oli totisesti kamala olento!

Viime hetkellä Perttu muisti lupauksensa, seisoi rauhallisena paikoillaan ja tuijotti tuota kummallista otusta. Kun velho huomasi, ettei voinutkaan pelottaa Perttua, hän otti ihmisen muodon ja pyysi poikaa astumaan sisään. Perttu kertoi, millä asialla oli. Velho vei hänet kamariin, missä vangittu prinsessa istui ompelemassa hopeisella ja kultaisella langalla.

- Tahdotko lähteä tämän metsämiehen mukaan? velho kysyi prinsessalta. Ja prinsessa vastasi lähtevänsä mielellään.

Silloin velho sanoi, että jos Perttu kolmesti kolmen päivän aikana löytää prinsessan, neito on vapaa ja saa lähteä minne tahtoo. Mutta jos Perttu epäonnistuu, hänen on itsekin jäätävä velhon vangiksi.

Perttu uskoi, että aasi kyllä auttaisi häntä, ja suostui. Nyt velho halusi viedä Pertun yhteen linnan kauniista makuuhuoneista, mutta Perttu sanoi, että halusi nukkua tallissa aasinsa luona. Se oli selvästi vastoin velhon suunnitelmia, sillä hän suuttui kovasti. Perttu oli kuitenkin itsepäinen, eikä velholla ollut voimaa pakottaa häntä.

Niinpä Perttu meni tallille, hän antoi rehuja ja vettä pienelle ystävälleen ja kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut. Ja aasi antoi hänelle hyviä neuvoja. Sitten Perttu palasi linnaan, ja nyt hänellä oli edessään ensimmäinen koetuksensa. Prinsessa oli kadonnut. Velho oli kätkenyt hänet.

Silloin Perttu meni prinsessan ompelukorin luo, etsi sieltä kaikkein pienimmän silkkikerän ja aikoi panna sen taskuunsa.

- Täällä minä olen, prinsessa huusi ja ryömi ulos kerästä.

Velho oli tehnyt hänet niin pieneksi, että hän mahtui kerän sisälle.

- No tällä kertaa sinä onnistuit, velho mutisi äkäisenä, mutta ensi kerralla minä kyllä piilotan hänet paremmin.

Sitten Perttu meni taas tallille ja nukkui siellä yönsä. Ennen kuin hän aamulla lähti linnaan, hän sai taas aasilta neuvot. Tällä kertaa Perttu meni suoraan velhon pöydän ääreen. Pöydällä oli pieni leivänkakkara. Sen Perttu otti ja aikoi muka halkaista sen kahtia.

- Ei, varo, älä surmaa minua! prinsessa huusi, sillä hän oli piilossa leivän sisällä.

- Minä tiedän kyllä, keneltä sinä saat neuvosi! velho sanoi vihaisesti. Hän oli aivan raivoissaan. – Mutta katsotaanpa, onnistutko huomenna yhtä helposti!

Sitten en oikein tiedä, mitä velho teki, mutta kolmantena päivänä aasi ei osannut neuvoa Perttua ollenkaan. Perttu etsi ja etsi turhaan pitkälle iltapäivään eikä onnistunut löytämään prinsessan kätköpaikkaa. Surullisena ja onnettomana hän meni tallille ja valitti murhettaan pienelle aasille.

- Vie minut kaivolle juomaan, aasi pyysi. Ja Perttu teki niin kuin aasi pyysi. Silloin hän huomasi pienen paarman, joka istui aasin kaviolla. Perttu pelkäsi, että paarma pistäisi aasia, ja halusi lyödä sen kuoliaaksi, mutta silloin paarma huusi:

- Säästä henkeni! Eihän se ollut kukaan muu kuin prinsessa, joka nyt ryömi Pertun näkyviin.

Perttu oli löytänyt prinsessan kolmannen kerran, ja nyt neito oli vapaa – niin kuin Perttukin. Mutta velho raivostui niin hirvittävästi, että halkesi pelkästä kiukusta. Samassa aasi katosi ja sen paikalla seisoi peikonpoika.

- Nyt sinä olet voittanut meidän vihollisemme. Ja nyt sinä saat hallita hänen maataan. Sinä olet yhtä hyvä kuin kuningas, ja voit pyytää prinsessan puolisoksesi, peikonpoika sanoi.

Perttu ja prinsessa matkasivat nelivaljakon vetämissä kultavaunuissa kuninkaanlinnaan, ja siellä vietettiin heidän häitään, joista ei loistoa eikä riemua puuttunut. Sitten he ajoivat takaisin velhon entiseen linnaan, ja Perttu hallitsi siellä – eikä ole kuultu että kenelläkään olisi ollut hänestä valittamista.

Peikkokieltä:

• Häläpölöttimet – keritsimet
• Viipotin-vaapotin – seula
• Hömpäntömppä– perunanuija
• Viiksivaaksittimet- vyyhdinpuut
• Siuhansouhakka- lypsykiul