LUURANKOJA KAAPISSA

Novelli
Pia Mäkinen

Pöyhin aamuyöstä puu-uunimme viimeisten unisten liekkien kajossa Tiituksen, aviomieheni, sinisen verkatakin erikokoisia kuluneita reikäisiä seteleitä sisältäviä taskuja.
Tiituksen ajeltu vaalea iso kallo, valkohapsinen keropää, lepäsi vasten kuluneella pellavalakanalla peitettyä hevosenjouhin täytettyä patjaa liekkien lämmöstä huolimatta kylmänä ja raskaana kuin kivi.
Mistähän oli oikein verkatakinkin saanut? Vihreää sarkaa hänellä olisi kuulunut olla yllä ja ajelematon kuontalo, niin.

Tiituksen vartalo, joka oli mennyt kokoon jo alle kahdeksantoistavuotiaana tehdystä raadannasta ratapölkkyjen kimpussa rautatierakennuksilla hiekkaisilla mailla, sisälsi henkisen vangin, joka vapisi pelosta joutua ylenkatsotuksi. Henki, joka oli täynnä kuhmuja ja kuoppia, pelkkä savimöhkäle.

Kone, joka osasi hakata tai lyödä työssään hyvinkin, koki kuitenkin katkeransuloista tuskaa kuorsatessaan käheästi karkeiden jalkineiden hinkatessa sängyn laitaa kun hän puutuen toiselta kyljeltään kääntyi toiselle levitettävässä puusängyssämme.Näiden unisten äänien kuuluessa ja aviomieheni nukkuessa kohotin katseeni kauniisti veistetyltä puutuolilta akkunallemme.Siitä heijastui rappio. Ränsistyneen, vaikkakin ulkopuolelta koristeellisen Keuruun kirkonkylässä olevan pienen mökkipahasemme seinälaudoitus oli kulunut, ovessa oli syvennyksiä ja tuolit vääräsäärisiä. Keittiössämme nämä piirteet olivat aivan erikoisen voimakkaasti esillä – se muistutti vanhan naisen ryppyisiä kasvoja. Rakoja seinissä, rakoja katossa, joista vetoisa ilmanvirtaus aika ajoin yritti kietoutua yllemme ja mitä koivuhaloilla jatkuvasti torjuimme, ilma ja tuli, tulella lämmitettyä ilmaa, ilmalla sammutettua tulta, niiden kahden taistelu oli jatkuvaa.

Joku kummallinen ohut, rautalangasta muotoiltu rautakoukkukin näkyi olevan yhdessä seinänraossamme, koukku, jonka merkitystä en tiennyt. Talouskapineita, pelargonioita, heikkolasiset ikkuna-aukot, uurteita siellä ja täällä. Mutta kaikkialla oli tahratonta ja kiiltävää, vettä ja hiekkaa, hiekkaa ja vettä, kas siinä oli niksini miksi tupamme oli niinkin siisti. Maalattian takia piti pitää aina kenkiä jalassa ja niin, saapassukkia, muuten ei pärjännyt. Kummallinen kotimme! Se ei todistanut laiminlyöntiä tai välinpitämättömyyttä vaan tavatonta arvonantoa. Ja sen kotiimme toin minä.

Minä olen tällainen keski-ikäinen talonpoikaisnainen kovapiirteisine kasvoineni, keskikokoinen, laiha, leninkiasuinen ja tietysti huivipäinen. Paksut ruskeat sukkani ovat kiinni sukkanauhaliiveillä ja harteitani lämmittää omista niityllä kesäisin käyskentelevistä lampaistamme ja itse kehrätystä langasta neulottu villatakki. Tämän kirkonkylän yksi oma Alpu. Meitä Alpuja on joka kylässä vähintään 13. Alpertiinaksi minua ei kutsu kukaan.

Kyläläiset aina ihmettelivät, että mikä kumma se minua ja Tiitusta oli pitänyt yhdessä? Yksi selitys on varmaankin se, että olin ollut nuoresta asti muonittajana samoissa rautatierakennustyömailla  missä Tiituskin oli työtänsä tehnyt. Olimme työskennelleet yksillä ja samoilla ratapihoilla hiekkamaan pöllytessä ja meitä yhdisti  tietysti myös kiskojen kolke. Rata kulki täälläkin, Lapinsalmen yli maantiesillan vierestä ja halkoi pappilan maita, joilla se meidänkin torppa sijaitsi.
Olimme matkustajien ja tavaraliikenteen siirryttyä vähitellen kiskoille täällä Keuruullakin menneet vihille koruttomin menoin ja nyt olimme hetkessä kun  nostelin Tiituksen taskusta kummalllisia reikäisiä seteleitä.
Jokaisessa setelissä oli useampiakin reikiä, kun niitä katseli vedossa lepattavaa kynttilää vasten, niin, rahojen reiät olivat kuin tähtinen taikaliina planeettamme selällä ilmojen teillä.
– Olet hullu, ehdottomasti hullu. Voi, miksi sen teit Tiitus, jonkin tihutyönkö? Miksi? Kuiskasin itsekseni.

Mitä hän oli tehnyt? Ja miksi hän oli sen tehnyt? Ei meillä ollut juuri koskaan rahaa, eikä varsinkaan reikäistä rahaa. Voisin itkeä suuttumuksesta, mutta en tiedä itsekään, mitä tuleman pitää.
Siitä huolimatta rakastin häntä. Olin aina rakastanut.

Epäluuloni Tiitusta kohtaan olivat heränneet vasta pari synkeää pilvistä päivää sitten. Jonkinlainen epätoivo sai otetta minussa. Jo useana yönä Tiitus oli lähtenyt jonnekin ja palannut vasta suden hetkenä. Sudet ympäröivissä metsämaastoissa saalistivat ruohikoissaan lepääviä saaliseläimiä aamunvalkeuden voittaessa yönvaltoja, ja juuri silloin Tiitus oli tänäänkin tullut.

En kuulunut naisiin, jotka eivät koskaan nähneet mitään, kuulleet mitään tai liioin kyselleet mitään. Siksi rikoin rajan. Rajan, joka koskee kunkin henkilökohtaista omaisuutta ja siten omaa reviiriä. Huokaisin raskaasti. Asetuin omalle puolelleni patjaa vasta sitten kun olin tarkistanut oman asemani. Pitkäaikainen ja kärsivällinen työni ratamiesten muonittajana oli kouluttanut minut laittamaan kaiken huolellisesti paikoilleen. Kaikki oli kunnossa. Mikään ei tulisi antamaan Tiitukselle merkkiä siitä, että kielletyllä alueella, hänen taskuillaan, oli käynyt rakkaus. Aika halju olo kuitenkin.

Aamu koitti kuudelta. Me kaksi nousimme yhtä aikaa sängystä. Ei puhettakaan, että olisimme selvinneet aamusta ilman korviketta. Vettä ja pettua piisasi. Molemmat ja samalla ainoat lautasemme olivat nyt edessämme.

Tiitus söi ja joi hitaasti, mitään virkkaamatta, hartiat vielä edellisen yön salaperäisten rasitusten painamina. Oli juuri tällaisen pahan päivän aamu, jolloin Tiitus pöyhkeistä kuontalontyvistä kivettyneisiin varpaankynsiin asti oli kuin noiduttu, jolloin koko askeettisen köyhä elämämme hänen mielestään näytti vierivän mutaisessa maaliejussa, seuranamme vain ratapölkyt, resiina ja höyryveturijunat.

Katselin Tiitusta, nielaisin ja uskaltauduin lopulta kysymään häneltä että oliko yö ollut vaikea. Tiitus ei kuullut, hän vain istui otsa rypyssä lautasensa ääressä. Lopulta Tiitus kohotti katseensa, näytti kuulleen, mitä olin sanonut ja purskahti katkeraan nauruun. Ja tämä nauru ihmetytti minua, sillä Tiitus nauroi harvoin, tämä lyhyt nauru, joka kirkasti hänen väsyneitä kasvojaan. Mitään muuta selitystä hän ei antanut yöllisestä retkestään, antoi päänsä painua ryhtyen jälleen vaieten pureskelemaan.

Asetuimme päiväksi niin mukavasti kuin taisimme. Haimme sentään asemarakennuksen tavarasuojasta viisi tai kuusi tavaralaatikkoa, tyhjensimme ne ja asetimme ne kehään pienen, huonosti valaistun torppamme pihaan ratakiskoläjien seuraksi. Puiset laatikot oli tarkoitus korjata kun ehdittäisiin. Päivällisen jälkeen koitti näin kesällä yllättäen jo yläilmoissa tähdet.

Tiitus oli lähdössä iltavuoroon purkamaan rapistunutta kirkkoaittaa rautatien tieltä, kun minä menin ompelukseni ääreen. Minulla oli ansaittu vapaapäivä muonituskomppaniasta, ei siellä olisi tänään ollutkaan mitään, mitä olisi voitu kenellekään jakaa. Päivisin ei tarvinnut puilla lämmittää mutta yöt saattoivat väliin olla kylmiä. Uuni oli sammunut jo ajat hiilloksestaan ja pellit olivat kiinni. Joka pellistä oli Tiitus leikannut kulman pois, että emme koskaan kuolisi häkään, veto kai olisi huolehtinut siitä muutenkin.

Tiitus sanoi akkunasta katsoessaan, että kesän ensimmäiset tähdet tuikkivat kuin vihreässä meressä…joka oli minusta hyvin kauniisti sanottu. Sitten hän sanoi vielä että saisimme kauan odottaa, ennen kuin ne muuttuisivat koviksi timanteiksi. Nauroin ja sanoin, että kivihiiltähän on maan sisällä kaivoksessa ja timatti hiiltä, joka on maan sisällä puristunut äärimmäisissä olosuhteissa erilaiseen olomuotoon, eivätkä tähdet niiksi muuttuisi, eikä ilmakehä vihreäksi mereksi, vaan sininen taivas oli, maailman merten värit kuin heijastuivat niihin.

Juteltiin vielä niitä ja näitä. Mietittiin, että onko maailmassa yhteensä seitsemän merta vai paljonko ja minkähän värisiä ne ovat, osa kai sinisiä, osa vihreitä. Kyllähän kokeneet merikapteenit sanoivat, että jos heidät pudottaisi avaruudesta mihin tahansa maailman meren, niin heti väristä he tietäisivät missä meressä olisivat. Tiitus lupasi kumminkin toivoa timantteja, jos näkisi tähdenlennon ja häipyi hommiinsa.

Iltapäivä tuntui kauhean pitkältä. Minulla oli koko ajan outo ja jännittynyt olotila. Minä tein suunnittelemaani ompelutyötä erittäin huolellisesti. Kursin kokoon nukkaantunutta pellavalakanaani ja leikkasin siihen pari isoa reikääkin samalla. Pellavan olin itse kasvattanut hyvässä maassa ja kylän keurusselän sinisessä rannassa hyväksi liottanut. Ja sitten kun työni oli taatusti kasassa, keräsin kokoon pari pärettä. Vähän aikaa tuli nukuttuakin. Mutta jotenkin hermostuminen vain lisääntyi ja lisääntyi. Se oli minulle kiusaksi kuin myrskyt, lumi ja sumu joskus talvella. Ajattelin kaikkia niitä, jotka olivat saaneet kestää niitä ennen minua, ja sanoin itselleni: ”Missä muut ovat onnistuneet, siinä minäkin!”

Tiitus oli jo tulossa hommistaan pitkin asemasiltaa. Kirkkoaitta, joissa pitkien matkojen takaa tulleet kirkkomatkalaiset olivat aiemmin yöpyneet, vaihtaneet niissä kirkkovaatteet päälleen ja syöneet eväänsä oli käynyt tarpeettomaksi Keuruun radan myötä ja sen purkutyöt ottivat vanhaa miestäni niin voimille, että ajatteleminenkin väsytti häntä ja hän vaipui syvään uneen heti vuoteeseen päästyään. Menin pitkälleni omalle puolelleni sänkyä ja kohensin peittoani.

Juuri ennen nukahtamistani punnitsen tilannettamme: en tiedä mitään Tiituksen asemasta hänen yöllisillä retkillään. Minulla ei ole aavistustakaan. En saisi kuitenkaan jäädä yöllä paikoilleni, hakematta syytä reikäisille rahoille. Yöllä kulkisin Tiituksen perässä koko matkan, minne sitten ikinä tiemme johtaisikaan. Ja ennen kuin lähtisin, kirjoittaisin tämän suunnitelmani suurin kirjaimin sydämeeni. Olin kyyristynyt kokoon ja aioin nukkua mahdolliseen lähtöhetkeen saakka. Antauduin unen valtaan kuin seikkailuun. Todellisuus sai väistyä unen tieltä…
Heräsin hätkähtäen. Ympärilläni oli pilkkosen pimeää, joten nyt täytyi olla yö. Heikko äännähdys katkaisi yht’äkkiä hiljaisuuden.

– Viisi. Ääni oli Tiituksen.

Hän vaikeni. Näin akkunasta kuinka hän hiljaisena ja mykkänä lähti läheisillä kiskoilla olevilla resiinalla yöhön. Tietämättä, että hänen yössään oli vartija.
Hapuilin ympärilleni ja tunsin nyytin, jonka kokosin sängystämme ja ovemme puisen kulman. Menin kiireesti asemalaiturin puisen penkin luokse ja sidoin suuren nyytin penkkiin nojaavan marjapuuronvärisen polkupyöräni tavaratelineeseen ja sen päälle vielä poikittain kauhan ja kattilan. Nyytti oli yleensä eväskäytössä, mutta nyt se sisälsi aiemmin ompelemani asun, joka oli tarkoitettu otettavaksi käyttöön niin tarvittaessa.

Tiituksen tavoittamiseen oli pitkä matka ja vaihdepihan poikki metsäpolulle, jonne Tiituskin oli kääntynyt resiinan hylättyään, oli vaikea ajaa, varsinkin kun etupyörässä oli täyskuminen rengas. Mutta minut oli luotu kestämään vaikeuksia.
Kymmenen minuutin kuluttua käännyin vasemmalle seuraten mutkittelevaa polkua, joka oli niin huono, että minun piti nousta taluttamaan pyörää. Kiertotieni oli pitkä, mutta suorempi tie kulki liian läheltä Tiitusta. Tämä tie oli turvallisempi ja ehtisin silti yhä hänen peräänsä, ajattelin.

Äkkiä olin kuulevinani jotakin. Pysähdyin korva tarkkana. Oli aivan hiljaista. Sen oli täytynyt olla vain mielikuvitustani.

Nousin pyörälle ja yritin ajaa jonkin matkaa huolimatta epätasaisesta polusta. Silloin näin puun runkojen välistä välähtävän hopeisen pään ja sinisen verkapuvun.Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Ehtisin yhä piiloutua. Minä hetkenä hyvänsä Tiitus saattoi ilmestyä polun mutkan takaa. Olinkin jossakin kohtaa mutkittelevia polkuja ehtinytkin hänen edelleen.

Poljin nopeammin yrittäen ponnistella Tiituksen edelle niin kauas ja äkkiä kuin suinkin, mutta Tiitus oli vanhaksi mieheksi nopea. Minun oli noustava pyörältä ja odotettava kapean polun reunalla majesteettisen kuusen takana. Mutkan takaa tuli Tiitus. Hän sivuutti kuusen sanaakaan sanomatta. Olin juuri aikeissa nousta uudelleen pyörän selkään, kun huomasin Tiituksella ohuen rautalankakoukun hänen raskaassa kourassaan. Seisoin hetken tyrmistyneenä. Olin nähnyt sen kotona. Mitä hän sillä tekisi? Oliko se jonkinlainen ase? Oliko hän vaarallinen? Rikollinen? Palaisinko takaisin? Tätä mahdollisuutta harkitsin vain hetken. Sitten en ikinä selvittäisi mistä oli kyse – ja mikä rautaisen koukun mahdollinen osuus hänen yössään olisi.

Lähdin nopeasti seuraamaan Tiitusta. Tiitus oli ilmeisesti menossa hautausmaalle; niinpä minunkin olisi mentävä sinne. Koko ajan varuillani seurasin Tiitusta pysytellen aivan polun reunassa, jotta tarvittaessa voisin äkkiä livahtaa pensaikkoon.

Silloin tällöin tukeuduin läpi tiheän oksiston ja aluskasvillisuuden, mutta varmistauduin siitä, etten kadottanut Tiitusta näkyvistä. Kun olin varma, että Tiitus oli menossa kirkonkylämme kirkon kirkkotarhaan, päätin yrittää sinne ennen häntä tai ainakin yhtaikaa hänen kanssaan.Selkä kyyryssä juoksin puun luo, tartuin ohjaustankoon ja työnsin pyörän kiireesti pensaikkoon. Kasasin kaikki suunnittelemani varusteet ja juoksin Tiituksen perässä niin nopeasti kuin taisin.

Yhden polunmutkan takaa sukelsi esiin pensasryhmä kuutamossa ja sen takaa kirkkotarhan kiviaita. Kummallinen kiviaita. Tanakka ja jykevä, melkein kuin linnoitus hiljaisten asukkiensa ympärillä, kivilinna, joka porttiensa takana tarjosi suojapaikan, yhtä rauhallisen, varman ja turvallisen kuin luostarissa.

Minä kyyristyin kokoon erään kiviaidan luota keksimäni korpinmustan kiven taakse, sille reunalle kiveä, josta näkyi kirkkotarhaan. Ja sitten minä kiedoin nyytistä kiskomani kellastuneen pellavalakanani ympärilleni ja laitoin Tiituksen vuolemat päreet siihen reunustalle, kauhan ja padan sen vierelle ja aloitin odottelun. Odotteluni merkitsi kyttäämistä, väijymistä, vakoilua, jalkojen puutumista, todella kylmien henkäysten kestämistä – ja sitä että aikani saattaisi käydä todella pitkäksi.

Mutta aika ei ehtinyt todellakaan käydä pitkäksi.

Jo vartin yli viisi Tiitus näyttäytyi kirkkotarhassa.Hän katseli eteensä totisena kuin kielletyn valtakunnan portille asetettu vartija. Kireänä kuin viulunkieli hän veti suunsa kureeseen naputtaen maahan pitkällä rautakoukulla. Syvän hiljaisen huokauksen jälkeen, jota tuskin pystyi kuulemaan, hän ojensi kätensä kirkkotapulin seinään kiinnitettyä puupatsasta, vaivaispoikaa kohti uteliain,
mutta samalla todella epäluuloisin ilmein. Sitten Tiitus hävisi. Minua huimasi kummallisesti päästä,

– niin kuin aina, kun olin syönyt pelkkää pettua aamulla ja perunavelliä päivällä suoraan tyhjään mahaan.
– Älä hukkaa nyt hermojasi, poika, virkkoi Tiitus, Tiitus, joka nousi yllättäen portin takaa sammalpeitteiseltä ja raihnaiselta puupenkiltä, joka on ollut istuimena sureville äideille, isille, leskille ja lapsille kymmenen sukupolven aikana.

Mitään muuta sanomatta Tiitus hiiviskeli vaivaispojan luo, jonka puisevan virka-asun paita oli hohtavan harmaa ja housut kuolemanmustat. Eikä hän vilkaissut taakseen. Minä jäin katselemaan hänen peräänsä. Kelmeänvärinen, laiha ja pienikokoinen mies, jonka oikeaa nimeä ja alkuperää ei tiennyt oikeastaan kukaan. Häntä kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä Tiitus.

Tiituksen käsi rautakoukkuineen ojentautui jälleen kohti urheasti vuorokaudet ja vuosikaudet säässä kuin säässä töitä köyhien hyväksi töitä tehnyttä puista vaivaispoikaa kohti. Vaivaispoika ei ollut koskaan taistellut muuta vihollista, kuin hiljaisuutta vastaan, hiljaisena ja mykkänä se oli katsellut vuosia juhlallista ihmettä edessään, kun Jumala oli ilmoittanut itsensä: hänelle ei voinut kääntää selkäänsä: köyhyytensä tunteva kirkkoväki oli huolehtinut niistä, joista meillä on vastuu, vielä köyhemmistä lähimmäisistään. Vaivaispojan puisen rungon rintaonteloon oli kristillisesti sälytetty askeettisen köyhyyden ainoat hedelmät. Rahat oli käytetty kirkon diakoniatyöhön.

Tiitus ujutti rautakoukun puisen patsaan rintaontelossa olevaan rahasäiliöön. Kun hän veti koukun ylös, oli siihen tarttunut seteli kuin kala onkeen. Raha, jossa oli reikä. Tällä kertaa minua ei vallannut epätoivo, vaan synkeä viha.

Kirkkotarhaan johtavan porttihuoneen saranoita ei oltu voideltu kuukausimääriin ja ne narisivat alakuloisesti mennessäni sisään kalmanlehtoon läntisestä miesten porttihuoneesta. Siitä Tiituskin oli mennyt. Ihan kuin olisin astunut leivinuuniin, sillä pahuuden voimat hymyilivät säälimättömän helteisesti kirkkotarhamme yllä.

Nykäisin kellahtavan pellavalakanan paremmin ylleni ja nousin seisomaan kirkkotarhan kiviaidalle. Muutaman minuutin kuluttua alkaisi tositoiminta, enkä voinut olla tuntematta hirvittävän jännityksen aiheuttamaa värinää niskassani. Oli sentään eri asia käydä rynnäkköön rautakoukulla aseistettua Tiitusta vastaan kuin vain kuvitella sitä. Käsissäni oli oma kohtaloni, mutta myös vaivaispojan ja Tiituksen kohtalo.

Säteilevä näytelmä alkoi. Olin aave ja seisoin kellahtava pellavalakana kammottavine silminreikineen ylläni suoraan Tiituksen edessä.

– Yö on sinut yllättävä! karjuin niin mahtavalla äänellä, että se kantautui aivan selvänä läheisellä radalla parhaillaan pyörivän
  valtakunnan kolinan yli.
– Tällaista nimitetään petokseksi lähimmäisiä vastaan. Peto on herännyt! Minä tunnen jo kuinka se nuolee käsiäsi ja kasvojasi!
– Hyvää Yötä, Tiitus. Jumala olkoon kanssasi.

Hakkasin lakanani alla vielä kauhaa ja kattilaa vastakkain muutaman kerran yhteen ankaran vihan vallassa uskomattomalla adrenaliinin suomalla voimalla. RA-TAM! RA-TAM!
Tiitus katseli minua kuin järkensä menettäneenä, sinisen verkatakin kaulus suun yli vedettynä. Tiituksen sydän tuntui pysähtyvän, jalat tuntuivat epävarmoilta, hän ponnisteli vetääkseen salpautuvaa hengitystään. Sitten kadotuksen ja kuolemanuhan tunne syöksyi niin valtavana hänen sieluunsa, että hän oli menehtymäisillään. Hän painoi kätensä suulleen pidättääkseen kauhunparkaisua. Kukaan ei saisi kuulla.

– Oi, Jumala, oi Jumala, hän mumisi hapuillen kuin sokea tukea 15-hankaisen 21 metriä pitkän kirkkoveneemme Iso Valkosen laidasta.
Nyt oli vain selviydyttävä täältä pikavauhtia takaisin. Maan lämpö säteili jo pois tässä kivisessä ilmapiirissä. Oli hyvin kylmää, laskeuduin nopeasti aidalta ja juoksin. Mutta pian alkoi ruumiini
vapista sietämättömästi, kylmettyneissä raajoissani kiersi veri hyvin huonosti, ja läpi koko ruumiini tunki jäinen kylmyys, joka ei ollut vain yökylmää. Hampaani kalisivat, ja koko ruumistani puistatti.

Kuu oli sammunut. En pystynyt enää sytyttämään pärettä, niin käteni vapisivat. Juoksin ja kuljin suoraan eteenpäin, yhä vapisten. Missä olin? Ai, aiemmin jätin pyöräni tähän. Otin pyöräni. Risut ja varvut takertuivat pyörien pienoihin. Päästäkseni nopeammin eteenpäin nostin lopulta pyörän hartioilleni. Matka edistyi joutuisammin mutta tiheä aluskasvillisuus haittasi yhä. Oikotietä en kuitenkaan uskaltanut kulkea; oli vain ponnisteltava eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin. Oli varottava etteivät oksat repisi kasvojani ja käsiäni naarmuille. Pääsin vihdoin takaisin kiskojen luo. Polkupyöräni kumiton takarengas rummutti keskeytymättä nyt yllättäen kiskoilla hiljaa pysähtyneinä seisovien tavaravaunujen puuseiniä, joskus rengas kimposi metallista, mutta minun olisi pakko kiertää koko juna päästäkseni ratapölkkyjen toiselle puolelle ja sieltä kohti kotiamme. Saatoin selvästi kuulla miten sora narskahteli kiivaasti Tiituksen kenkien alla jo asemasillan toisella puolella. Sitten tunsin yhden vaunun tärähtävän. Vaunu tärähti toisen kerran. Hyvä Jumala, juna liikkuu, kuiskasin itselleni. Junan vauhti kiihtyi, minkä huomasi tärinästä, heilahtelusta ja pyörien kolkkumisesta. Käsitin pelaavani pirun kanssa ja että ilman muuta häviäisin taisteluni joko junan tai Tiituksen kanssa, ellen äkkiä lisäisi vauhtiani entisestään. Tiitus oli tällä kertaa se, joka oli ehtinyt edelle.

Heitin epätoivoisella voimalla rakkaan menopelini metsänreunaan ja hyppäsin lähimpään tavaravaunuun sen auki unohtuneesta ovesta ja heti perään hyppäsin vaunusta asemasillalle, missä Tiituskin oli. Puikin pimeässä vajojen ja rakennusten lomitse tavarasuojalle. Sielläkin oli yhtä pimeää, lisäsin vauhtia ja juoksin mahdollisimman hiljaa. Vähäisinkin ääni kuului kauas hiljentyneessä yössä. Oli jo myöhä ehtiessäni Keuruun kirkon ja Lapinsalmen väliin mökkimme luokse.

Pieni mökkimme ei antanut elonmerkkejä itsestään mustassa yössä. Se lepäsi niin täydellisessä pimeydessä, ettei sitä ympäröinyt vähäisinkään valokehä. Huomasin talomme vasta, kun olin jo aivan sen ovella. Etsin ovea, ja äkkiä syttyi sen takana punainen päre. Se valaisi mustaa suorakaidetta. Kiidin pitkin pientä eteistämme kohti sänkymme ammottavaa kitaa, jota ei peittänyt puoleltani enää lakana Lopulta kummituslakanani päästi minut, se ymmärsi asemani. Heittäydyin sängylle lakanani päälle ja olin nukkuvinani. Kuorsasin läähättäen.
Ulko-ovelta kuului Tiituksen järkyttynyt ääni ja ovi avautui. Tiitus veti raskaan nojatuolinsa sänkymme luokse, tarttui minuun voimalla ja kiskoi istumaan suoraan eteensä.
Tiitus kertoi minulle kammottavan järkyttyneenä siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen kurkkunsa oli kova, kurkussa korisi ja suussa oli inhottava maku.
Ja Tiitus kertoi hurjasti vapisten: – Minä näin aaveen, aivan yhtä selvästi kuin näen sinut nyt. Se ei voinut olla erehdys. Minä sanon sinulle, Alpu, minä näin sen!

Vaikenen ensin. Sydämeni on pakahtua toisen kurjuuden näkemisestä.
– Näin aaveen silmät edessäni, jatkoi Tiitus. Pitkän aikaa näin vain nuo hirvittävät silmät. Näin niiden kysyvän minulta jotakin. Näin kaikkien niiden köyhien silmät, joita vastaan olen rikkonut. Kokonainen parvi katseita moittii tekojani. Lankean polvilleni, rukoilen anteeksiantoasi, tunnustan kaiken sinulle, teen kaiken voitavani hyvittääkseni pahat tekoni. Hirveä rikokseni raastaa minua. Olen tällä rautakoukulla onkinut kirkkotarhassa kirkkotapulin seinään kiinnitetyn vaivaispojan rinnassa olevasta raha-aukosta köyhille tarkoitetut rahat omaan käyttööni. Olin kuin hiekka ja kaikki haipui minussa. Mutta ei enää, ei enää koskaan.

Tiitus antaa rautakoukun, synninteon välineen tippua kolahtaen jalkojeni eteen polvilleen langeten.
– Suo minulle anteeksi!
Vihani asettuu…Tartun kädellä otsaani, aivan kuin heräisin vasta. Olen pahoillani.
– Niin huonostiko ovat asiasi?, lopulta kysyn.
Tunnen ylitsevuotavaa iloa, ja minun täytyy hillitä sen rajuutta.
– Niin ovat, kuiskaa Tiitus nöyränä.
Tiituksen kasvot näyttivät pieniltä ja nälkiintyneiltä isoon kalloon verrattuna. Ne nytkähtelivät katumuksesta omituisella tavalla mutta karkean pinnan alta loisti enkeli, joka oli voittanut lohikäärmeen.
– Et olisi voinut singota yöhön loistavampaa liekkiä!, sanoin onnesta vapisten.
– Kurjuudestammehan tämä on johtunut. Korvaat varastamasi rahat vähitellen työlläsi ja palautat ottamasi summan vaivaispojalle. sillä asia selviää. Kaikki kauhu on nyt kadonnut sielustasi. Olet vapaa luurangoista kaapissasi.

Kun ilmapiiri oli selvinnyt, kääriydymme vihdoin Tiituksen kanssa voipuneina yön rasituksista lämpimiin huopiimme.
Heräsin pian hätkähtäen. Vuoteeni vieressä Keuruun kirkontapulin vaivaispoika. Sydämeni kohosi hitaasti kurkkuuni. Seuraavat kymmenen minuuttia olivat vaikeimmat kestää.
– Tänään olen vieraasi. Jumala ei salli, että sinut jättäisin, sanoi vaivaispoika.
– Lähetä lahjoitus Keuruun kirkolle. Annan sinulle numerot. 36, 11, 12, 2, 13, 18.
Nousin ja kävelin hitaasti huoneen poikki. Pysähdyin vaivaispojan eteen ja sormeni silittivät kiillotettua puuta. Katsoin vakavana lempeisiin kasvoihin.
Puuveistos ei ollut voinut niitä sanoa, eikä edes olla siinä. Kuvat nousivat kärsimyksen uuvuttamasta mielestä, joka oli vihdoinkin saamassa jonkinlaisen ratkaisun ristiriitoihinsa. Lain koura ei tavoittaisi Tiitusta. Vai oliko sittenkin?
– Roponi ovat sinun, sanoin ja tipahdin sängystä lattialle.
Olin ihan hiljaa. Päätin lujasti lähettää viimeiset kolikkoni Jumalan omille, minkä sitten heti aamunkoitteessa teinkin mutta säästin sen verran, että sain ostetuksi kirkonkylältä samalla reissulla elämäni ensimmäisen lottokupongin. Siihen ruksasin vaivaispojan antamat ihmeelliset numerot.
Viikon päästä tuli kirje. Avasin kuoren hitaasti. Siinä luki:

TÄYSOSUMA. Olette voittaneet valtion lottoarvonnassa täysosuman. Rahat ovat tämän kirjeen saapumispäivästä alkaen noudettavissanne Keuruun rautatieaseman yhteydessä toimivasta asemapostista.

 En voinut uskoa sitä. Olin liian onnellinen voidakseni istua hiljaa. Ponnahdin tuolilta ja kiskaisin ikkunaluukun syrjään.Ulkona oli kirkas päivänvalo.
– Onnemme päivä, minä mumisin. Pistäen pääni keittiön ovesta huusin:
– Tiitus, toimita kiireesti aamiaisesi. Meidän on lähdettävä.
– Näinkö aikaisin? Tiitus sanoi. Kello ei ole vielä yhdeksääkään.
– Köyhyys ei voi enää vahingoittaa meitä. Onneni suojelee meitä. Olen saanut täysosuman! huusin villinä riemusta.
Tiitus näytti siltä, kuin hän olisi pyörtymäisillään. Tuin häntä kainaloista, otin pienen käsilaukkuni ja lähdimme Tiituksen kanssa jalkaisin matkallemme aseman postiin.
Asemamies taittoi kokoon lukemansa täysosumakirjeemme ja katsoi meitä vakavasti istuessamme hänen toimistossaan. Sitten hän toi voittamamme summan takahuoneesta ja latoi sen eteemme. Kohtalo oli lausunut tuomionsa, ja tämä tuomio oli peruuttamaton: näkymätön käsi oli ohjannut Tiituksen turvallisesti oikealle tielle elämässään – Tiitus ei ollut murskannut sitä. Mutta kohtalon täytäntöönpanoa ei julkaista koskaan niille, jotka sitä itse odottavat.
Veri syöksähti kalpeille kasvoilleni. Minun täytyi hillitä itseäni paljastamasta, että en ollut koskaan edes nähnyt tällaista määrää seteleitä, saati kuvitellut sellaisen määrän olemassa oloakaan. Ne eivät koskaan mahtuisi pieneen käsilaukkuuni.
– Tarvitsetteko paperisäkkejä? kysyi asemamies juhlallisesti.
– Tarvitsemme, tarvitsemme, kiitos, kiitos, toistelimme vaihtelevin äänensävyin vuorotellen. Saatuamme miljoonat haltuumme lähdimme takaisin. Sylissämme kohoavat mahtavat, korkeat rahapaperisäkit estivät näköalaamme näkymästä koko laajuudessaan. Suuntasimme kulkumme asemapuodin kautta kohti radanviereistä metsää, jotta voisimme rauhassa syödä ja laskea rahat. Kiipesimme suurelle jääkauden tuomalle graniittikivelle rinnakkain istumaan. Sen edessä oli soikea, hämmästyttävän sininen lampi, missä uiskenteli lumivalkoisia vesilintuja. Lammen vasemmalla rannalla kasvoi laaja ryhmä haapoja. Niiden lehdet olivat niin vaaleanvihreät, että ne ikään kuin kirkuivat heleyttään aamun kirkkaudessa. Koko seutu kylpi nousevan auringon ruusuisessa hohteessa. Olimme niin virkkuja, kuin emme milloinkaan olisi kärsineet nälkää. Herkuttelimme rajattomasti asemapuodista ostamiamme eväitä ja tuon tuostakin suu täynnä purskahdimme nauramaan toistemme ilolle. Syötyämme aloimme laskea seteleiden käsittämättömiä suuruuksia. Katselimme suurenmoista näkyä sydämet kiitollisuudesta tulvillaan. Näky pelasti Keuruulla myöhemmin vielä monen pikkulapsen hengen.
Me olimme kuin vapautettuja vankeja, jotka ihmettelivät taivaan äärettömyyttä.