MAAGINEN METSÄ

Löysin sattumalta vanhan kirjoituksen siitä kuinka lapista oli tultu Siuron emännän avuksi metsän emäntää Mielikkiä rukoilemaan ja mieletöntä taikauskoahan se oli näillämain silloin kirjoituksen perusteella, tässä taustaa asialle:

Suomalaiset epäjumalat
"Epäjumalat monet tässä, muinen palveltiin kaukan ja läsnä.
näitä kumarsit hämäläiset sekä miehet että naiset.
Tapio metsät pyydykset soi ja Ahti vedest kaloja toi.
Äinemöinen virret takoi, Rahkoi kuun mustaks jakoi.
Liekkö ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman tei ja matkamiehet edes vei.
Turisas voiton antoi sodast, Kratti murheen piti tavarast.
Tonttu huoneen menon hallisi, kuin Piru manta villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söit. Kalevanpojat niityt ja muut löit.
Vaan karjalaisten nämät olit epäjumalat kuin he rukoilit:
Rongoteus ruista antoi. Pellonpekko ohran kasvun soi.
Virankannos kauran kaitsi, muuton oltiin kaurast paitsi.
Ägräs herneet pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köngäs huhdat ja pellot teki, kuin heidän epäuskos näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka, niin juopui piika että akka.
Sitten siellä paljon häpiää tehtiin, kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härskyi jalosti vakka pohjasta pärskyi.
Se siis antoi ilman ja vedentulon. Kekri se lisäs karjan kasvon.
Hiisi metsäläisistä soi voiton. Veden emä vei kalat verkkoon.
Nyrkäs oravat antoi metsäs, Hittavainen toi Jänikset pensaast.
Eikö se kansa vimmattu ole, joka näitä uskoo ja rukoilee.
Siihen piru ja synti veti heitä, että he kumarsit ja uskoit näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin ja itkettiin.
Menningäiset myös heidän urhinsa sait, koska lesket huolit ja nait.
Palveltiin myös paljon muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta.
Niin myös uskon pavin opin ala, kumarrettiin julkisesti ja salaa.
Epälukuiset luontokappaleet, jumalan sijas kuin pyhyydet."

-    Ote Mikael Agricolan Psalttarin suomennoksesta vuodelta 1551.

MAAGINEN METSÄ

Suomalaiset elivät aikoinaan täysin luonnon varassa. Ruuaksi he metsästivät eläimiä, keräsivät luonnonantimia, kuten marjoja sekä kalastivat. Pyynti riippui täysin metsästysonnesta.
Kaikki luonnosta saatu käytettiin yhtä tarkasti kuin saamelaisten porot nykyäänkin, nahat, sarvet, luut, lihat, kaikki käytettiin. Sarvista, luista ja puista voitiin valmistaa tarve-esineitä, nahoista vaatteita, puusta asumuksia, veneitä ja aseita.

Alkuperäiset suomalaisia oli vähän ja metsää paljon. Metsää oli kaikkialla, siksi sinne eksyttiin ja kaikki, jotka matkustivat, joutuivat kulkemaan huonoja kärryteitä pitkiä metsätaipaleita pitkin metsänpetojen vaaniessa. Olo tuntui turvattomalta. He elivät täysin luonnon keskellä tuntematta luonnonilmiöitä ja lakeja.
He uskoivatkin omaksi turvakseen, että haltijat ja henget hallitsivat luontoa. Elämyksen kokijat ovat olleet esimerkiksi jännityksen tai väsymyksen takia alttiita tavallisuudesta poikkeaville näkö-. kuulo-, tai tuntoaistimuksille, joita on usein korostaneet ulkoiset olosuhteet, kuten hämärä.

Näillä haltijoilla ja hengillä oli oma reviirinsä, alueensa ja ne hallitsivat yliluonnollisia voimia, ja ne myös käyttivät niitä. Valta väkeen ja haltijoihin oli vain tietäjillä ja siksi heitä tarvittiin apuun monissa pulmissa. Hyvien haltijoiden väkiä pyydettiin apuun ja pahoja karkotettiin.Aina uhkaavat nälkä ja kuolemakin ajoivat ihmiset etsimään turvaa satuhaltijoista ja niiltä hallitsevilta tietäjiltä.

Alkuperäiskansamme oli taikauskoista väkeä ja he kuvittelivat metsään omaan elinpiiriinsä liittyviä olentoja ja tapahtumia ja kertoivat niistä toisilleen. Jokainen kertoja lisäsi kertomukseen asioita, jotka sopivat hänen elämäänsä ja aikaansa. Vielä 1900-luvun alkukymmeninä yleisin kerrontatilanne maaseudulla oli iltapuhde, jolloin miehet ja naiset tekivät tuvassa käsitöitään ja ympärillä pyörivät lapset omissa touhuissaan. Entisajan perheeseen kuului yleensä kolme sukupolvea, useita aikuisia ja lapsia.

Metsässä sattuneet tapauksetkin lietsoivat mielikuvitusta. Valaistusta ei juuri ollut, usein oltiin iltaisin vain tähtien ja kuun varassa, ja juuri silloin saattoi tapahtua kaikkea merkillistä.
Joku saattoi iltahämärissä nähdä puun takana seisomaan nousseen ilmaa haistelevan mäyrän, joka näytti tähtien valossa pieneltä metsänhaltijalta hiippalakki päässään ja näin näkijä ei ymmärtänytkään kohdanneensa eläimen vaan alkoi todella uskoa nähneensä haltijan ja kertoi siitä toisillekin, jotka uskoivat asian todeksi luotetun ja tunnetun yhteisön jäsenen suusta. Juuri mäyrä on antanut aihetta uskoa tonttuihinkin.

Metsän takkuturkkiset eläimet näyttivät hämärissä usein pieniltä yrmeiltä metsänpeikoilta, joiden tietämystä eläimistä ja kasveista pidettiin ymmärrettävästi ylivertaisena ihmiseen verrattuna.
Jos joku astui ison puunjuuren päälle, saattoi muutaman metrin päässä maassa nousta viisihaarainenkin juuren pää maan päälle, joka kohoillessaan näytti siltä, kuin maahisen kämmen se sieltä nousisi ja maahinen sen mukana. Ei ymmärretty, että juuri kulki osaksi maan alla ja sen päälle astuminen sopivassa kulmassa sai sen nousemaan.

Eläinten elintapojakaan ei juuri tunnettu, suuresti pelättiin muun muassa hirvittävännäköistä, piikikästä, varsinkin lapsille vaarallista iikelkottia, jonka talon pihaan tullessa kaikki lukkiutuivat sisätiloihin ja ikkuna-aukoista vain varovasti kurkisteltiin, että jokohan vaara on ohi, olisiko lapsia syövä iikelkotti, eli nykypäivän siili jo poistunut pihamaalta.Vielä 1980-luvulla Suomessa eli ihmisiä, jotka muistivat, kuinka lapsena piilouduttiin iikelkotilta. (Ruotsin sana Igelkott = siili)

Silmälasejakaan eikä kiikareita ollut saatavilla, mielikuvitus käänsi valoataittavat leijailevat usvakiehkuratkin lammen yllä helposti kokonaiseksi karkeloivaksi keijukaisparveksi.
Sienet olivat pitkään halveksittu itäinen ruoka, joiden kerääminen herätti ennakkoluuloja, eikä niiden myrkyllisyydestäkään aina tiedetty. Joku oli saattanut maistaa metsässä myrkyllistä sientäkin ja jäänyt henkiin kertomaan ihmeellisistä näyistä metsässä, joita piti tosina, kun ei ymmärtänyt, että hallusinaatioitahan ne olivat. Samoin oli sairauksien laita, niihin ei aina ollut tehokasta hoitoa, eikä niitä ymmärretty. Kuumehoureet toivat pienet vihreät menninkäiset sängynlaidallekin hyppelemään ja sokeritauti saattoi aiheuttaa metsässäkin omituisen, vieraan olon ja sai sitä sairastavan eksymään ja jopa koomaan. Sokeritautia sairastavia, eli diabeetikkoja jouduttiinkin etsimään usein kesäisin ”metsänpeitosta.”

Halvaantumiskohtauksista ei tiedetty mikä ne aiheutti, kohdattu ja suuttunut metsähiisi varmaankin.

"Hiisien" arvellaan oikeasti olevan suomessa ennen lappalaisia asunut vierasta kieltä puhunut ihmiskansa, mikä kansa, sitä ei tiedetä. Hiisiä on arveltu myös lappalaisiksi. Suomalaisilla ja heillä oli eturistiriitoja ja hiisi sanana edusti pahaa.

Turvattomuuden tunne, kun ympärillä olevia asioita ei ymmärretty, eikä siksi osattu hallita niitä loi pohjan uskoa että henget hallitsivat kaikkia heidän toimiaan ja luonnon tapahtumia. Siksi oli parempi pitää näitä henkiä hyvällä tuulella ja lepyttää niitä uhreilla, loitsuilla ja palvontamenoilla.

Kun suomalaiset saivat enemmän tietoa ja oppivat ymmärtämään luonnonlakeja muualta tulleiden vaikutteiden mukana uskonpuhdistuksen myötä, he ymmärsivät näiden taruolentojen olevan vertauskuvallisia, hyvän ja pahan, kauniin ja ruman.

Suomalaiset kääntyivät hitaasti ja viimeisempinä kristinuskoon. Syy johtui ennen kaikkea Suomen vaikeakulkuisuudesta ja pitkistä etäisyyksistä. Syrjäisillä seuduilla kalevalaiset uskomukset elivät pitkään rauhassa ja pitkään myös kristinusko eli rinnakkain vanhojen uskomusten kanssa.

Me tiedämme nykyään vanhojen uskomusten olevan satua, niissä esiintyy hyviä haltijoita ja pahoja peikkoja, kauniita metsänneitoja ja rumia hiisiä, ilkeitä olentoja ja kilttejä keijuja. Meillä on oma menneisyytemme ja nykyään tämä satumaailma näyttäytyy rikkaana henkilögalleriana asuinpaikkoineen.Vaikka ihmiset eivät osanneet edes kirjoittaa, kertoivat he sukupolvi sukupolvelta iltaisin näitä tarinoita toisilleen ja niin ne ovatkin säilyneet meidän päiviimme asti.