Aamuisinkin on sinistä hämärää ja valon saapuminen viipyy viipymistään. Lopulta punertava kajo lipuu horisonttiin ja hetken kuluttua koko
eteläinen taivaanranta värjäytyy punaiseksi. Ohut valo siivilöityy läpi puiden latvusten ja alkaa leikkiä olohuoneeni kirjahyllyn peittämällä seinällä.
Pakkasjakson tuoma talviaurinko katkaisi pari kuukautta jatkuneen pilvisen hämärän, jota on etelässäkin alettu nimittää kaamokseksi. Oikeasti kaamos tarkoittaa marraskuun lopusta tammikuun puoliväliin kestävää jaksoa Lapissa, jolloin aurinko ei nouse lainkaan Aavasaksan pohjoispuolella.
Lumi saa ihmeitä aikaan. Maiseman valoistuu, kun auringonkajo toistaa heijastuksen hangelle. Tuhannet puihin huurtuneet kiteet kertaavat valoa, vaikka aurinkoa ei näkyisikään. Oikeastaan olemmekin kaivanneet tähän pimeyteen ja hämärään valkoista lunta.
Viikkokausia jatkuneen pilviverhon tekijä löytyy ilmastonmuutoksen seurauksista, vaikka ne ovatkin osin ennustamattomia. Pilvisyyden ja sateisuuden tiedetään lisääntyvän ilmaston lämmetessä erityisesti syyskaudella.
Monet kärsivät syyskauden hämäryyden ja lumen puutteen tuomasta valottomuudesta. Pimeys käy psyyken päälle ja monet kokevat sen masentavana. Olen silti sitä mieltä, että myönteisellä suhtautumisella selviää hämärästäkin. Asennettaan voi kasvattaa kestämään melkein mitä tahansa, jopa parin kuukauden mittaista hämärää ja pimeää.
Hämärän tuoman tilan voi kääntää voimia kasvattavaksi levoksi. Näinhän luontokin toimii kesän jälkeen. Luonto tarvitsee talvea palautumiseen ja lepoon pohjoisen lyhyen kesän ja tiukan kasvukauden vastapainoksi. Se on johdonmukaista.
Olen päättänyt olla suostumatta musertumaan jokasyksyisen vähävaloisen jakson vuoksi. Siihen voi varautua henkisesti, kun sen tietää olevan tulossa. En harrasta etelänmatkoja lähtemällä pimeää karkuun enkä juuri muitakaan härpäkkeitä.
Kävelylenkille voi mennä heijastimin varustautuneena yhtä hyvin valoisalla kuin pimeälläkin. Voin kaivaa esille lukemista odottavat kirjat ja plaraamista kaipaavat arkistot - joskaan en taaskaan ole ehtinyt niin pitkälle.
Ajattelen muinaissuomalaisia, jotka ovat tuhansia vuosia selvinneet täällä alkeellisissa ja todella vaativissa olosuhteissa kesät talvet. Heidän piti pitää itsensä hengissä ilman keinolämpöä, sähkövaloa ja muita tekniikan tuomia helpotuksia. Ruoka piti hankkia muuten kuin marketin hyllyiltä autoa ajamalla.
Esivanhempiemme onnistui pitää lapsiakin hengissä, koska meitä on nykyään jo yli viisi miljoonaa. Tämän päivän teräsmiehet ja ramboilevat selviytyjät ovat pullamössöä esiäitiemme ja -isiemme rinnalla.
Kadehdittavaa silloinen kovaa työtä ja taistelua edellyttänyt elämä ei ollut. Silti me emme nyt eläisi täällä ilman esiäitiemme ja -isiemme sitkeyttä ja olennaiseen keskittynyttä kekseliäisyyttä. Kaikki kunnitoitukseni heille.
Lumikansi Kuloveden yllä tuo avaruuden ja tilan tuntua ja saa rannan huurteiset järviruo'ot ja sykeröpäiksi jäätyneet järvikaislat kimaltamaan valon säteissä. Iltaisin voi nähdä tähtien tuikkivan. Ja sokerina pohjalla, enää kolme viikkoa siihen, kun valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Parasta talvea.