kuvat Kaija Helle
Pohjoinen pallonpuolisko on vetäytynyt lähes auringon ulottumattomiin. Sininen hämärä kietoo maiseman aamuin illoin ja välillä horisontissa näyttäytyvä aurinko antaa vaakasuorana tulevan ohuen valon.
Olosuhteet ovat elämälle rankat, mutta siitä huolimatta sekä ihmiset että eliölajit ovat sopeutuneet pakkaseen ja pimeyteen. Vuoden vaihteen yli jatkuva muutaman valoistuvan tunnin viipyily horisontin tietämillä korvautuu kesän öillä, jolloin aurinko painuu vain hetkeksi näkyvistä.
Talvehtiville linnuille hämärä tarkoittaa elämistä henkensä edestä, kun lyhyen päivän aikana niiden pitää saada päivittäinen ravintonsa tavalla tai toisella. Esimerkiksi tali-, hömö- ja kuusitiaiset ovat kesällä kätkeneet siemeniä ja hyönteisiä kuusten oksille talven varaksi. Varpuset ja nykyään yleistyneet pikkuvarpuset ja keltasirkut puolestaan turvautuvat tallien ja navettojen siemenantiin.
Kuljussa oloni ajan minulla on talvien yli ollut pihallani lintujen ruokintapaikka, niin myös tänä vuonna. Ikkunastani saan seurata mahtavan "lapsikatraani" pyrähtelyä hakemaan evästä. Päivittäin pihallani käy syömässä lähes sata lintua, mm. varpusia ja pikkuvarpusia, viherpeippoja, vihervarpusia, sini-, tali- ja hömötiaisia, urpiaisia, punatulkkuja ja mustarastas. Närhiäkin käy, on vipinää ja auringonkukan siemenet tekevät kauppansa.
Kaamoksesta ja sen masennusvaikutuksesta puhutaan paljon ja epäilemättä se on monelle raskasta. Esiäitimme ja -isämm
e kestivät sen kuin naiset ja miehet. Kuinka kävisi meidän nykyajan keinovaloista ja lämmöstä riippuvaisten uusavuttomien selviämisessä, jos meidät laitettaisiin nyt asuttamaan maatamme? Saattaisi jäädä meiltä tämä maa valloittamatta.
Sähkövalo ja piuhalla kulkeva lämpö toki helpottavat elämäämme, mutta on niillä vieraannuttaviakin vaikutuksia. Pimeänpelko on yksi näkyvä seuraus tästä. Sisällä oleva keinovalo saa valon piirin ulkopuolen näyttämään säkkipimeältä, mitä se ei kuitenkaan ole. Pitää vain mennä valon vaikutuskentän ulkopuolelle ja antaa silmien tottua muutokseen.
Pari vuotta sitten järjestin pimeitä retkiä, joiden yksi tarkoitus oli pimeän siedättäminen. Retket olivat menestys ja palaute oli pelkästään myönteistä. Lähdimme pienissä porukoissa marras-joulukuussa kuuden maissa umpimetsään kolmen tunnin retkille. Sinä vuonna ei ollut lunta, mutta yhdellä retkellä kuutamo valaisi pilviharson takaa. Yhdellä retkellä Vaunuvuoren jäkäläkalliot valaisivat silmin nähden.
Pimeässä ei kannata kävellä sotilasmaisesti tai mannekiiniaskelin. Gorilla-asennossa, jossa mennään hiukan etukenossa jalat vähän harallaan ja joustavin polvin pysyy kyllä pystyssä. Silmä tottuu pian hahmottamaan hämyisää ympäristöä. Itselleni hieno kokemus on ollut se, kunka nopeasti jalat oppivat "lukemaan" maaston muotoa. Vauhdin pitää toki olla olosuhteiden mukainen.
Iltatee hiljaisuudessa ja pimeässä on elämys sinänsä ja palatessa oli hyvänolon hormoonia endorfiinia latautunut jo riehakkuuteen asti. Parasta näillä retkillä olivat yhteisyyden, selviämisen ja itsensä ylittämisen voimauttavat kokemukset. Ne antavat itseluottamusta muidenkin hankaluuksien kohtaamiseen ja ongelmien ratkaisuun.